Retkellä metsästysmajalla

Havukka-ahon ajattelijan harjoitukset ovat hyvässä vauhdissa. Tänään intouduimme perjantain kunniaksi viettämään harjoitukset luonnon helmassa, metsästysmajalla Kiihtelysvaarassa. Tarpeistonvalmistajamme Tuija keitti erinomaista kalakeittoa, jonka salaisuudeksi hän kertoi: "Luin sen, miten Konsta Pylkkänen keitti kalakeittoa ja tein kaiken päinvastoin."

Työn touhuun

Takaisin työpisteellä, kahden kuukauden yhdistetyn työ- ja kesäloman jälkeen. En viettänyt päivääkään tekemättä työtä. En silti valita. Kesä oli hieno. Sain paljon aikaan. Koin upeita asioita. Ja oma identiteettini on freelancerin, joka ei oikein lomailla edes osaa.


Teen työpisteellä sitä, mitä ensimmäisenä työpäivänä tehdään. Sain heti ensimmäiseksi koneen lukkoon väärällä salasanalla. Sitten sain tietää 40 euron kirjastosakoista. (Ei kannata antaa kirjaa keväällä työkaverin selailtavaksi ja unohtaa sitten juttua koko kesäksi.;)) Järjestin työpisteen, päivitin to do -listan, sovin palavereja, aikataulutin viikon. Sitten aloin lukea Ilona Hirven gradua Kuusi ryskyen kaatuu - Luonnon poliittisuus Veikko Huovisen teoksissa Havukka-ahon ajattelija, Ympäristöministeri ja Puukansan tarina.


On kiinnostavaa huomata, kuinka samoilla linjoilla ajattelumme kulkee. Hirvi tulkitsee romaanin rakentuvan keskinäistä dialogia käyville luontosuhteille: Toisaalta on Konsta Pylkkänen, jonka suhde luontoon on elimellinen. Hän elää luonnosta, hyödyntää sitä, mutta rajoitetusti. Toisaalta biologit, jotka ovat kaupunkilaisia: kaipaavat luontoon, ihannoivat sitä, tutkivat sitä mutta ovat käytännössä siitä vieraantuneita. Heidän suhteensa luontoon on naiivi. Taustalla atomiaika tekee tuloaan. Konsta Pylkkänen haaveilee ydinsodan kestävästä poterosta, jonne suojautua tulevalta tuholta.


Elina Hirven näkökulma Huoviseen suomalaisten muuttuvan luontosuhteen tulkkina, on kiinnostava. Hirvi näkee Huovisen luontosuhteen olevan nimenomaan konservationistinen, luontoa ihmisen käyttöä varten suojeleva. Itse erotan Huovisen teoksissa paljon nimenomaan preservationismin, eli luontoa sen itseisarvon vuoksi suojelevan, luontosuhteen piirteitä. Sen, että Huovinen pilkkaa myös luonnonsuojelijoita, näen johtuvan pikemmin kirjailijan suhteesta ihmisiin kuin luontoon. Ihminen on Huoviselle rakastettava pöljä, ja hänen lempeän satiirinsa säilä ulottuu niin herroihin kuin narreihinkin, niin luonnonsuojelijoihin kuin sen tuhoojiinkin. Suosittelen tarttumaan Hirven graduun, ja Huoviseen myös.


Nyt palaan käsikirjoitukseen, kohtaussuunnitelmiin ja harjoitusaikatauluihin...

Vähiin käy paistit, kun poikuuksia ammutaan

Alkuun muutama seliseli. Olen ollut kiireinen. Olen kirjoittanut esityskäsikirjoitusta. Olen ohjannut. Olen lukenut näytelmiä. Olen kirjoittanut näytelmää. Olen kirjoittanut romaania. Olen kirjoittanut dramatisointia/sovitusta. Olen kirjoittanut kannanottoja, tiedotteita, sähköposteja ja... facebook-päivityksiä. Nyt kuitenkin blogin parissa taas. Seliseli päättyy.




Havukka-ahon ajattelijan pariin siirtyessäni olen miettinyt, kuinka ympäristöliikkeellä on samanlaisia henkisiä sukupolvia kuin mitä feminismissä on erotettavissa.




Ympäristönsuojeluliikkeen katsotaan perinteisesti alkaneen Rachel Carsonin Äänettömästä keväästä, 1962. Se oli biologin kirjoittama kirja, jossa kerrottiin, kuinka ympäristömyrkyt vaikuttavat ekosysteemiin. Kirja johti DDT:n kieltämiseen, ensin Yhdysvalloissa, sitten monissa muissakin maissa.Samaksi ensimmäisen sukupolven ympäristönsuojeluliikkeen lasken myös Rooman klubin Kasvun rajat - raportin vuodelta 1968.  Siinä hahmotettiin ensimmäistä kertaa, että maapallo luonnonvaroineen ei kestä käynnissä olevaa väestökasvua ja elintason nousua.


Ympäristönsuojelun ensimmäisen liikkeen käynnisti teollistuminen ja yhä voimakkaampi luonnon hyödyntäminen. Jos ihmisen ja luonnon ikiaikainen suhde oli ollut se, että ihminen on osa luontoa - altavastaaja ja luonnon armoilla - ja pyrkii siksi keksinnöillä parantamaan asemaansa: vapautumaan luonnon vallasta, hyödyntämään sen antimia mahdollisimman tehokkaasti ja lopulta nousemaan sen herraksi. Luonnonsuojelu oikeastaan alkaa vasta tilanteesta, kun tämä emansipoituminen on jo tapahtunut. Koska niin kauan kuin ihminen on altavastaaja, mitä suojeltavaa luonnossa on? Ihmistähän silloin pitää suojella luonnolta.


Havukka-ahon ajattelija on kirjoitettu vuonna 1952, ennen ensimmäisen ympäristonsuojeluliikkeen manifestoitumista. Silti sen tulevat teesit kaikuvat teoksessa. Konsta Pylkkänen (samoin kuin Veikko Huovinen, teoksen kirjoittaja) on töissä metsässä ja elää metsästä. Savottatyöt, metsästys, laavun rakentaminen ovat hänelle arkea, hän huomioi metsän pienet ja suuret asukit. Kirjassa seikkailevat biologit edustavat luonnosta emansipoitunutta sukupolvea. Nuoret maisterit asuvat kaupungissa ja tulevat metsään lähinnä tutkimusmielessä, fiilistelevät sadetta ja Konstan kalakeiton keittotaitoa, tuntevat lajien latinankieliset nimet mutta eivät osaa niitä metsästää.


Kuten Mooses Pessi kiteyttää:
"Herrat oli heinänteossa, yhden korren löysi lasipurkkiin."


 Nyt tullaankin siihen kohtaan - ja yhteen repliikkiin - joka sai minut pohtimaan luonnonsuojeluliikkeen vaiheita.


Eräs keskeinen kohta, jossa Konstan ja luonnosta jo vieroittautuneiden biologien ajattelun ero tulee näkyväksi, on hetki, jossa he pohtivat, kuinka saataisiin tutkimustyön ja luonnon kannalta paras otos.
Biologit tahtoisivat mahdollisimman laajan kattauksen poikasia, ja tasaisesti naaraita ja koiraita. Konsta haluaisi lajin häiriintyvän mahdollisimman vähän. Mutta miksi? Syy ei ole niinkään se, että Konsta säälisi kuolevia lintuyksilöitä - niin eläinten ystävä kuin onkin. Se olisi anakronismia. Konsta on vanhan kansan mies ja metsästäjä, joka ajattelee ennemmin lajin kokonaisuutta, lähialueensa lajistoa, lisääntymään kykenevien lintujen vähenemistä ja tulevien syksyjen saalista. Itse kuulun luonnonsuojeluliikkeen siihen sukupolveen, joka miettii eläinten oikeuksia, tunteita ja kärsimystä. Konsta edustaa oikeastaan aikaa ennen luonnonsuojeluliikkeen olemassaoloa.


Siksi olenkin jumpannut repliikkiä, jossa Konsta inttää biologeille vastaan:


"Paljon menee hukkaan hyvää saalista, kun poikuuksia ammutaan."


On tärkeää, että siinä tulee esiin Konstan ja biologien eri näkökulma, koska biologi vastaa siihen:


"Joskus tutkimus vaatii sitä."


Yritin muuttaa Konstan replan muotoon "Paljon menee hukkaan lintuja, kun poikuuksia ammutaan." Hän on juuri aiemmin puhunut että Mooses Pessiltä jää paisteja saamatta, joten repliikki hahmottuisi sitä vasten, mutta sisältäisi myös ajatuksen siitä, että lintuja kuolee turhaan. Sitten tajusin, kuinka monimutkainen ja sekava lause on, ja muutin sen muotoon "Vähiin käy linnut, kun poikuuksia ammutaan." Nyt taas biologin vastaus tuntui tarpeettoman julmalta. Hän on kuitenkin luonnon puolella, vaikka eri keinoin. Kokeilin toista ääripäätä ja pyöritin lauseen muotoon "Vähiin käy paistit, kun poikuuksia ammutaan." Tässä taas metsästäjän näkökulma asiaan tuli näkyviin, mutta lajin- ja ympäristönsuojelullinen aspekti hukkui. Lopulta päädyin lauseeseen "Vähiin käy saaliit, kun poikuuksia ammutaan." Se sisälsi minusta alkuperäistä paremmin ajatuksen siitä, että lajikanta vähenee ja yksipuolistuu, ja lähiympäristön ekosysteemi häiriintyy siitä, jos kerralla ammutaan suuri määrä muutaman metsäkanalajin poikasia. Eläinyksilö on edelleen Konstalle "saalis", mutta kuitenkin merkityksellinen. "Vähiin käy..." -lause sisältää minusta "Paljon menee hukkaan..." -lausetta selvemmin ajatuksen siitä, että laji yksilöineen on olemassa myös ihmisistä huolimatta, ja sillä on arvonsa myös muuna kuin vain saaliina.


No juu, tuo lause taitaa olla tekstistä suurin piirtein ainoa, jota olen jumpannut, plus yksi kohta loppupuolella, jossa Konsta ja Mooses keskustelevat samasta asiasta. Muuten tekstin dramatisoinut isäni on noudattanut erittäin alkuperäisesti Huovisen teosta, jopa niin että ei ole halunnut lisätä henkilöiden suuhun mitään, mitä Huovinen ei ole kirjoittanut. Minä taas olen aika uskollisesti noudattanut dramatisointia, paitsi nyt sovitusvaiheessa olen lyhentänyt, jakanut repliikkejä hieman eri lailla, ja tehnyt muita pikku temppuja, joita ohjaajat teksteille tekevät.


Jos jollakulla muuten on paljonkin tietoa noista ympäristönsuojeluliikkeen sukupolvista, olisin tosi kiinnostunut!

Järven tarina

Kävin eilen katsomassa Järven tarinan. Se on luontodokumenttielokuva, joka seuraa suomalaisen järven eläimistöä. Yhtään ihmistä tai ihmisen rakennelmaa elokuvassa ei näy, eikä ihmisistä tai ihmisen vaikutuksesta luontoon puhuta - mitä nyt käydään läpi muinaissuomalaista kansanuskoa.

Elokuvassa näkyi sen taustalla oleva valtava työ: 3 vuotta kuvaamista, kahdeksan kuvaajaa, 700 tuntia hyvää materiaalia, josta tuo 76 minuutin elokuva oli leikattu, muutaman vuosikymmenen harrastuneisuus vedenalaiskuvauksista. Lopputulos oli upea: säkenöivä, moniulotteinen ja kaunis luontodokumentti, jossa suomalainen vesistön eläimistö näyttäytyi ennennäkemättömällä tavalla.

Elokuvan taakse kätkeytyy myös ikävämpiä asioita. Elokuvantekijät joutuvat salaamaan tarkat kuvauspaikat, sillä muutamien paikkojen paljastamisen kanssa kävi elokuvan kuvaamisen aikoihin huonosti. Paikalliset kävivät ryöstökalastamassa lähteet tyhjiin. Ainakin jossain tapauksessa kyse oli silkasta kiusanteosta.

Ikävä kyllä tunnistan tämän ilkeyden. Sain kerran teininä turpaani, kun erehdyin joogaamaan nuorison suosimalla leirintäalueella. Tai no, okei, enemmän turpaan sai poikaystäväni. Mutta minutkin tönittiin ojaan. Kun yritimme mainita asiasta alueen järjestyksenvalvojille, meitä kehotettiin pystyttämään telttamme jonnekin muualle. Päädyimme muutaman kilometrin päähän ekoyhteisöbileisiin, mutta se on jo ihan toinen tarina. Minua hämmästyttää aina uudelleen se, kuinka suuri joukko tästä maasta löytyy ihmisiä, jotka ovat valmiita vaarantamaan oman ruumiillisen (ja juridisen) koskemattomuutensa ihan vain siksi, että joku muu haluaa suojella ympäristöä.

Mistä tässä vihassa on kyse? Varmasti osin kateudesta, kapeakatseisuudesta, osattomuuden kokemuksesta, vastaavasta kasvottomasta "jotain toista" ihmisryhmää kohtaan tunnetusta inhosta, mitä maahanmuuttajat saavat nyt osakseen. Mutta varmasti myös luonto vs. raha - kysymyksestä, jota joudutaan pohtimaan jokaisen Koijärven ja Talvivaaran kohdalla. Luonto nähdään tässä maassa edelleen lähinnä raaka-aineaittana. Puu-ja kaivosteollisuus nähdään uskottavina elinkeinoina, turismia tai palveluita ei niinkään.  Onko kyse siitä, että toiset ovat perinteisiä "miesten" ammatteja, toiset "naisten"?

(Sivuhuomiona: Järven tarinan kuvauksissa hyödynnettyä Kiteen Valkiajärveä ollaan myös kaavoittamassa - UPM:n mukaan järvellä "ei ole erityistä luontoarvoa". Jokainen voi mennä elokuvateatteriin muodostamaan asiasta mielipiteensä.)

Ehkä meillä on vielä niin paljon koskematonta luontoa, että emme oikein ymmärrä sen arvoa. Olemme vasta yhden sukupolven päässä metsästä. Suomi kaupungistui vasta toisen maailmansodan jälkeen. Maasta elävä sukupolvi sai maitonsa navetasta, leipänsä pellolta ja leivänpäälliset savotalta. Paljon enempää se ei tarvinnut, eikä aika riittänyt lorvailuun. Ensimmäisen kaupunkilaissukupolvi haki ruokatarvikkeet marketista. Kaupungissa riitti muutakin ajanvietettä ja päänvaivaa, maaseutu tuntui vanhanaikaiselta. Itse kuulun kolmanteen sukupolveen; siihen, joka on sekä luonnosta vieraantunut että siitä kiinnostunut. Kumisaappaat mullassa seisovat sukupolvet naureskelevat meille, jotka hurahdamme veganismiin tai talvipyöräilyyn. Toisaalta me ymmärrämme sen, kuinka suuri valta meillä on suhteessa luontoon. Luulen, että edelliset sukupolvet asennoituvat vielä altavastaajiksi. Me tajuamme olevamme vastuussa.

Luonnoton minä

"Kun menee suomalaiseen Prismaan, niin kyllä siellä jo ovelta näkee, että ei ihmiskunnalla ole tulevaisuutta."

-Pentti Linkola


Ekologinen heräämiseni tapahtui parikymppisenä. Se muistutti enemmän nuijanukutusta kuin aktivismia. Kuuluin Vihreään liittoon, olin kasvissyöjä, lajittelin jätteet ja luulin tietäväni kaiken siitä, kuinka maailma pelastuisi. Sitten matkustin Brasiliaan. Ajoin bussin kyydissä Rio de Janeirosta rannikkoa pitkin koilliseen. Entisen sademetsän paikalla kasvoi tiheissä riveissä ohuita valkoisia puunrunkoja. Eukalyptus ei sido aluskasvillisuutta eikä tarjoa suojaa alueen eläimille, mutta se soveltuu paperinvalmistukseen, on helppohoitoista ja kasvaa nopeasti. Eukalyptuspuun kasvatus säästää laajempia sademetsäalueita hakkaukselta, mutta tämä tieto ei lohduttanut minua katsellessani tuhansien ja tuhansien kilometrien valkeita rivejä. Brasilia opetti minulle mittakaavat. Tajusin, että millään mitä teen, ei ole merkitystä. Ei, vaikka lentäisin mantereelta toiselle joka viikko - tai vetäytyisin metsään elämään erakon elämää. Siinä hetkessä tajusin, että ihmiskunnalla tuskin on tulevaisuutta. Lopetin Vihreän Langan tilauksen, aloin pikkuhiljaa sekasyöjäksi, hankin ajokortin ja lopetin lentämisen välttelemisen. Opintolainaa otin, koska tiesin, etten ehtisi maksaa sitä takaisin.

Tuosta oivalluksesta on nyt kymmenen vuotta. Ilmastonmuutos on näkyvissä maapallon joka kolkalla, lajeja tuhoutuu yhä kiihtyvällä tahdilla ja toivoa minulla on vielä vähemmän kuin silloin. Lainani olen kuitenkin joutunut maksamaan. Ja samalla minussa on pikkuhiljaa herännyt uusi näkökulma aiheeseen.


Tämä blogi olkoon lokikirjani. Tavoitteita minulla on neljä:

1) kulutustottumusten muuttaminen

2) luontotuntemuksen parantaminen

3) opiskelu (ekofilosofia, maailmanparantamisen teoria ja käytäntö)

4) tulevaan katastrofiin varautuminen


Näitä aiheita tulevat tulevat blogimerkinnät käsittelemään.

Ensimmäisiä aiheeseen liittyviä asioita on käynnissä oleva vegaanihaaste, johon olen tarttunut. Siitä lisää myöhemmässä merkinnässä. Nyt kevään aikana aion myös mm. opetella palstaviljelyä ja erätaitoja, mahdolliseen ekokatastrofiin ja/tai siihen liittyviä sotilaallisiin konflikeihin varautuen.

Taiteilija kun olen, tämän blogin pitäminen liittyy myös ensi syksynä ensi-iltansa saavaan teatteriesitykseen, jonka ohjaan ja dramatisoin yhteistyössä toisen kirjoittajan kanssa. Se, mikä teos on tulossa, ei ole vielä julkista tietoa, mutta kyseessä on suuri suomalainen klassikko, joka käsittelee luontosuhdetta.